Tämän vuoden alkupuolella innostuin ideasta, että ostaisin uuden auton, josta tekisin itselleni reissuauton.
Ajattelin tehdä pakettiautosta matkailuun käyvän auton. Ideana ei ollut heti ensimmäisestä omasta pakettiautosta tehdä sääntöjen mukaista matkailuautoa, vaan auto jolla voisin reissata itsenäisesti ympäri Suomea sekä nauttia luonnosta ja luonnon rauhasta.
Puuhasta toimeen. Ensin selasin netistä inspiraatiota toisten tuunaamista autoista ja sen jälkeen olikin pakko alkaa koeajamaan autoja. Eksyin kokonaan uudenlaiseen maailmaan, jossa olin tekemisissä autokauppojen, korjaamojen ja vakuutusyhtiön kanssa. Tämä seikkailu oli todella tuskallinen.
Koska kuukausipalkka ei ole päätä huimaava, en voinut ostaa uutta autoa, vaan koeajoin käytettyjä autoja. Eräskin auto ajettiin luokseni toisesta kaupungista vain siksi, että sain todeta, että autohan pitää jotain kummallista ääntä. Myyjähän siinä sitten, että auto voidaan laittaa kuntoon, mutta osta se ensin. No en varmanakaan ostanut.
Kun oikea auto löytyi, olin aivan onneni kukkuloilla. Aina astuessani ovesta ulos näin autoni ja koko maailma hymyili. Minun oma, ihana auto. Ja sitten… Tuli se kaunis päivä. Aurinko paistoi, menin kauppaan. Auto parkkiin, luonnollisesti. Tullessani kaupasta ulos, tuli epätodellinen olo. Parkkipaikalla kauempana oli samanlainen auto. Ei, kun se olikin minun auto. Auto oli luisunut parkkipaikalla päin seinää.
Aluksi kävelin kuin unessa katsomaan vahinkoja. Takavalo rikki. Pääsinkö oikeasti niin vähällä, että vain takavalo oli rikki? No en tietenkään. Seuraavaksi huomasin, ettei keskuslukitus toiminut. Soitin perheelle ja tottakai justiinsa silloin olivat viihteellä. Seuraavaksi soitin ystävälleni joka jo äänestäni kuuli, että nyt ei kaikki ollut ihan okei. Ajoin ystäväni luokse. Ystäväni perheen kanssa katsottiin, että vasen takasivupalkki oli kokonaan ottanut osumaa. Ei, ei tämä ei voi olla totta. Soitettiin vakuutusyhtiöön.
Jo puhelun aikana sain myönteisen päätöksen, että vakuutus korvaa vahingon korjauksen. Kolari Kaskoon meni.
Hetkellisesti oli iisimpi olo. Kaikki järjestyy kyllä.
Kunnes. Vein auton vakuutusyhtiön osoittamaan paikkaan, joka teki todella korkean korjausarvion. Tätä seurasi vakuutusyhtiön alhainen hinta-arvio autostani joka tässä maailmassa johtaa siihen, että auto menee lunastukseen. Päähän siinä tulee kipeäksi. Miten voi olla, että niin pieneltä tuntuva asia, kuin laittaa käsijarru päälle voi johtaa siihen, että koko auto menee lunastukseen? Varsinkin, kun ulkoa päin autosta ei huomaa suurta vahinkoa.
Ja miten ihmeessä minulta voitaisiin lunastaa auto, vastoin minun tahtoani? Ei auttanut kuin kertoa faktat vakuutusyhtiön työntekijälle. En luovu autosta ja jos se viedään minulta, dramaattisesti: Hyppään Aurajokeen.
Vakuutusyhtiön tyyppi sitten, että okei, voidaan sopia kertakorvaustyyppisestä ratkaisusta. Hae se auto sieltä vakuutusyhtiön osoittamasta paikasta ja hanki joku halvempi paikka ja jos se löytyy, niin kaikki on ok. Sillä hetkellä olin kaukana siitä paikasta, mutta se ei ollut este. Lähdin heti ja kävelin hakemaan auton. Myöhemmin ihmettelin, että miksi ihmeessä en ottanut skuuttia, mutta pää oli ihan jumissa.
Korjaamo löytyi. Olin niin helpottunut, että jopa innostuin lupautumaan korjaamon omistajalle kotiorjaksi jos auto tulee kuntoon. Siinä tilanteessa olisin hakenut vaikka kuun taivaalta. Ainakin siltä tuntui.
Tänään sain auton takaisin. Maksoin omavastuun, vakuutus maksaa lopun. Nyt pelkään jättää autoa mihinkään yksin. Tarkastan käsijarrun kolmesti.